|
Evankeliumeista – historiaa vastauksena laajalle levinneisiin muslimimyytteihin
Ovatko neljä evankeliumia oikeita?
Kysymyksen taustaa
Monet muslimit väittävät, ettei neljää kanonisoitua evankeliumia ole kirjoittanut niiden oletetut kirjoittajat, että ne ovat vain osa monista evankeliumeista ja että ne valittiin vasta Nikean kirkolliskokouksessa, jossa muut evankeliumit julistettiin pannaan. Nämä muut ”evankeliumit” voisivat siis monien muslimien mielestä olla ne oikeat evankeliumit ihan yhtä hyvin kuin ne neljä, jotka ovat Raamatussa.
Nämä teoriat ovat kehittyneet edelleen tukemaan tärkeää islamilaista hypoteesia ”Raamatun turmeltumisesta”.
Vastaus
Seuraavassa on ote William L. Craigin kirjasta Knowing the Truth about the Resurrection: Our Response to the Empty Tomb (Servant Books, 1988, ISBN 0-89283-384-X). Sivuilla 26–29, joita on lainattu tähän tekstiin, Craig referoi William Paleyn teosta A view of the evidences of Christianity, joka on kirjoitettu vuonna 1794. Vielä enemmän tiedetään nykyisin, mutta tämä vuosiluku kertoo, että todellisuudessa kyse on hyvin vanhasta tiedosta. Siksi yksikään muslimi ei voi vedota siihen, ettei olisi mistään voinut tietää näitä asioita ja jatkaa yllä esitettyjen ajatusten levittämistä. Alla olevaan lainattuun tekstiin on lisätty joitakin vuosilukuja, joita kirjassa ei ole mukana.
Tässä keskitymme lähinnä evankeliumien luotettavuuteen. Kun tutkitaan apostolien luotettavuutta heidän sanomansa ja elämänsä pohjalta sekä sen pohjalta, miten paljon he korostivat totuudellisuutta, on selvää että he todella uskoivat sen, mitä saarnasivat. Jokainen heistä joutui kärsimään paljon uskonsa tähden ja kaikki paitsi yksi kuolivat marttyyreinä, eikä kukaan kuole onnellisena sen puolesta, minkä tietää olevan keksittyä ja valheellista. Mikä heidän sanomansa sitten oli? Tässä kirjoitusten autenttisuus tulee erittäin oleelliseksi, ja siitä on esitettynä argumentteja seuraavassa tekstissä.
1) Muinaiset kirjoittajat viittaavat evankeliumien ja Apostolien tekojen aitouteen, alkaen apostolien aikalaisista ja jatkuen siitä eteenpäin. Tämän kaltainen todiste on vahvin argumentti asiakirjan autenttisuudelle, ja historian tutkijat käyttävät sitä todistaakseen tietyn kirjailija tehneen tietyn teoksen. Kun tätä metodia sovelletaan evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin, se osoittaa niiden aitouden jättämättä tilaa epäilyksille. Esimerkiksi Barnabaan kirje (n. 120 jKr.) viittaa Matteuksen evankeliumiin kuten Raamatun kirjoituksiin, ja Klemens Roomalainen (n. 90 jKr.) lainaa myös sanoja, jotka löytyvät Matteuksen evankeliumista. Hermaan paimen viittaa Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeihin. Ignatios, joka oli Antiokian patriarkka noin 37 vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen (toisin sanoen n. 70–110 jKr.), viittaa Matteuksen ja Johanneksen evankeliumeihin. Hänen aikalaisensa Polykarpos, joka tunsi henkilökohtaisesti opetuslapsi Johanneksen ja muita Jeesuksen toiminnan silminnäkijöitä, viittaa eri Uuden testamentin kirjoituksiin nelisenkymmentä kertaa. Papias, joka myös tunsi Johanneksen, sanoo täsmällisesti Matteuksen ja Markuksen kirjoittaneen evankeliuminsa. Se puolihuolimaton tapa, jolla Papias tekee tämän huomautuksen, osoittaa sen olleen yleisesti tunnettu tosiasia. Justinus Marttyyri lainaa evankeliumien tekstejä useasti noin 20 vuotta myöhemmin. Irenaeus, joka tunsi Polykarpoksen, nimeää täsmällisesti neljän evankeliumin kirjoittajat.
2) Uuden testamentin kirjoihin viitataan aina arvovaltaisina ja ainutlaatuisina. Muinaiset kirjoittajat eivät siteeranneet näitä kirjoja niin kuin tavallista kirjallisuutta. Nämä kirjat olivat erikoislaatuisia, ja niillä oli lopullinen sananvalta niihin asioihin, joita niissä käsiteltiin. Tämän väitteen tueksi Paley esittää lainauksia Theofilukselta, joka kirjoitti Artemonia vastaan; Hippolytokselta; Origeneelta (230 jKr.) sekä monilta muilta.
3) Uuden testamentin kirjat koottiin yhdeksi teokseksi hyvin varhaisessa vaiheessa. Tänään jaamme Uuden testamentin evankeliumeihin ja epistoloihin. Antiikin kirjoittajat tekivät samankaltaisen jaon evankeliumeihin ja apostolien kirjoituksiin. Ignatius kutsuu Uuden testamentin kirjoja evankeliumeiksi ja apostolien kirjoituksiksi. Eusebiuksen mukaan Quadratus toimitti matkoillaan evankeliumit kristinuskoon kääntyneille. Irenaeus ja Melito viittaavat kirjakokoelmaan, jota tänään kutsumme Uudeksi testamentiksi. Klemens Aleksandrialainen ja Tertullianus (molemmat n. 190–200 jKr.) viittaavat myös kirjoitusten jakoon evankeliumeihin ja apostolien kirjoituksiin. Tämä todistaa, että evankeliumit ja epistolat koottiin Uudeksi testamentiksi jo varhain.
4) Näille kirjoituksille annettiin kunnioittavia nimiä. Polykarpos, Justinus Marttyyri, Dionysius, Irenaeus ja muut viittaavat niihin käyttämällä nimiä ”(Raamatun) kirjoitukset”, ”Jumalan kirjoitukset” ja niin edelleen.
5)Niitä luettiin ääneen julkisesti ja niistä saarnattiin. Paley lainaa Jusitnus Marttyyrin, Tertullianuksen, Origeneen ja Cyprianuksen tekstejä todistaakseen tämän seikan.
6) Evankeliumeista tehtiin kopioita ja niistä kirjoitettiin selitysteoksia. Kopioita tehtiin tuhansittain ja ne kirjoitettiin käsin, mikä vei paljon aikaa ja oli erittäin työlästä. Monet kirkkoisät, kuten Panaenus, Klemens Aleksandrialainen ja Tertullianus, kirjoittivat neljästä evankeliumista selitysteoksia ja muita teoksia. On erityisen huomionarvoista, että ensimmäisten kolmen vuosisadan aikana selitysteoksia ei kirjoitettu mistään muista kuin Uuden testamentin kirjoista. Ainoana poikkeuksena tästä on Klemensin kommentaari ns. Pietarin ilmestyskirjasta. Nk. evankeliumiharmonioita, eli yhdistelmiä neljästä evankeliumista, tehtiin myös. Tunnetuin näistä on Tatianoksen Diatessaron (170 jKr.).
7) Lisäksi paitsi puhdasoppiset kristityt myös kerettiläiset ryhmittymät hyväksyivät Uuden testamentin kirjat. Tällaisia harhaoppisia ryhmiä olivat esimerkiksi valentinolaisuuden, Basilideksen ja Karpokrateen kannattajat. Vaikka he kaikki kielsivätkin jonkin osan Uuden testamentin opetuksista, he kuitenkin tunnustivat itse Uuden testamentin kirjojen autenttisuuden.
8) Nekin, jotka epäilivät joidenkin muiden Uuden testamentin epistoloiden alkuperää, tunnustivat että evankeliumit, Apostolien teot, kolmetoista Paavalin kirjettä, ensimmäinen Johanneksen ja ensimmäinen Pietarin kirje olivat autenttisia kirjoituksia. Esimerkiksi Origenes siteeraa heprealaiskirjettä erään päätelmänsä tueksi. Hän huomauttaa, että jotkut saattavat epäillä heprealaiskirjeen arvovaltaa, mutta hän sanoo, että saman päätelmän voi tehdä niiden Raamatun kirjojen pohjalta, joiden luotettavuudesta ei ole erimielisyyksiä. Sitten hän siteeraa Matteuksen evankeliumia ja Apostolien tekoja. Origeneen mukaan koko Jumalan seurakunta hyväksyi neljä evankeliumia ilman epäilyksiä. Samaan tapaan Eusebius kertoo, että vaikka jotkut epäilivät tiettyjä epistoloita, neljä evankeliumia hyväksyttiin yleisesti.
9) Kristinuskon ensimmäiset viholliset tunnustivat, että evankeliumit sisälsivät sen kertomuksen, johon kristittyjen usko perustui. Esimerkiksi Celsus myönsi, että apostolit kirjoittivat evankeliumit. Porphyrius, samoin kuin Julianus Apostata, hyökkäsi sitä kristinuskoa vastaan, joka on luettavissa evankeliumeista.
10) Autenttisista Raamatun kirjoituksista julkaistiin luetteloita, ja ne sisälsivät aina sekä evankeliumit että Apostolien teot. Tämän todistavat sitaatit Origeneeltä, Athanasiokselta, Kyrillokselta ja muilta.
11) Apokryfikirjoja ei koskaan kohdeltu edellä mainituilla tavoilla. Ne olivat väärennöksiä, jotka kirjoitettiin toisella vuosisadalla Kristuksen jälkeen. Niiden väitettiin olevan apostolien kirjoittamia, ja niille annettiin sellaisia nimiä kuten Pietarin evankeliumi tai Tuomaan evankeliumi. On yksinkertaisesti historiallinen fakta, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ensimmäisinä 300 vuotena kukaan tunnettu kirjoittaja ei lainannut apokryfisiä evankeliumeja. Eikä itse asiassa ole edes todisteita siitä, että mitään väärennettyä evankeliumia olisi ollut olemassakaan ensimmäisen vuosisadan aikana, kun evankeliumit ja Apostolien teot kirjoitettiin. Apokryfisiä evankeliumeja ei siis koskaan siteerattu, niistä ei koskaan saarnattu eikä niitä luettu ääneen kristittyjen kokoontumisissa, niitä ei kerätty yhteen muiden Raamatun kirjoitusten kanssa, niitä ei ollut mukana autenttisten Raamatun kirjoitusten luetteloissa, kristinuskon viholliset eivät niitä noteeranneet, niistä ei kirjoitettu kommentaareja eikä niitä kerätty evankeliumiharmonioihin. Lähes yksimielisesti sen ajan kristityt kirjoittajat hylkäsivät ne.
Siksi, kuten Paley sanoo lopuksi, evankeliumien täytyy olla apostolien alkuperäisiä kirjoituksia. Ja vaikka evankeliumien kirjoittajien nimet eivät olisikaan oikein, ei edellä esitettyjen argumenttien valossa voida kiistää, etteivätkö evankeliumit sisältäisi sitä kertomusta, jonka apostolit kertoivat ja jonka puolesta he näkivät vaivaa ja kärsivät.
Siksi, jos kertomus ei olisi totta, apostolit olivat kaikki valehtelijoita. Mutta se on jo osoitettu mahdottomaksi heidän kärsimystensä ja muuttuneiden elämiensä vuoksi.
Siksi evankeliumeissa esitettyjen kuvausten täytyy olla totta.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että on totta, että lopullinen sitova päätös Uuden testamentin kirjoista tehtiin 300-luvulla kirkolliskokouksessa. Kuitenkin vaikka olikin joitakin kiistoja heprealaiskirjeestä, toisesta Pietarin kirjeestä, toisesta ja kolmannesta Johanneksen kirjeestä, Juudaksen ja Jaakobin kirjeistä sekä ilmestyskirjasta, kirkko oli yksimielisesti hyväksynyt kaikki muut kirjat hyvin varhain. Eikä kaanonista väitelty Nikeassa eikä sitä valittu siellä, vaan siellä ainoastaan virallisesti vahvistettiin se, mikä oli ollut selvää jo ainakin 150 vuotta. Kirkko on aina hyväksynyt neljä Raamatussa olevaa evankeliumia eikä se milloinkaan ole tunnustanut apokryfisiä evankeliumeja. Nikean kirkolliskokouksessa ei tehty tässä mielessä mitään uusia päätöksiä. Siellä ei ollut esillä mitään listaa mahdollisista evankeliumiehdokkaista, joista sitten olisi valittu nykyiset neljä. Mikään muu evankeliumi ei ole milloinkaan saanut kirkon hyväksyntää.
Käännetty ja julkaistu kirjoittajan, julkaisijan tai kustannusoikeuksien haltijan luvalla.
http://www.answering-islam.org/Bible/gospelhist.html
|
